Ensimmäinen osa kertoo Kielolaakson kuningasperheestä. Kuningas on ahne ja pelihimoinen, mutta valehdellut vaimolleen että vedonlyönnin ajat ovat ohi.
Kuvia noin 80.
Kuningatar Juulia oli jo pitkään halunnut heille kotiapulaista, mutta kuningan salaisten menojen takia sellaista ei heillä vain ollut. Juulia kuitenkin uskoi, että romanttisen päivällisen avulla saisi kuninkaan sydämmen lämpeämään palvelijattaren hankinalle. Romanttiseen päivälliseen tarvittiin Juulian mukaan takkatuli, hyvää ruokaa ja Juulia.
Ruoka sai jäädä, Juulialla ei ollut nimittäin aikaa. Johannes tuli aikaisin asioiltaan, ja istahti pöytään Juulian seuraksi. "Mieti vielä kerran palveliajatarasiaa. Se olisi minulle todella, todella tärkeää" pyysi Juulia. Johannes hymyili vaimolleen. Juulia tulisi yllätymään.
Johannes ehti kaikkien kiireidensä keskellä palkata heille palvelijatten. Annikki Kesäneilikka oli opiskellut koulussa jo vähän aikaa palvelijattaren virkaan, ja sopiva tilaisuus tarjoutui. Koulussa ei ollut enää tilaa uusien oppilaiden saapuessa. Annikki passitettiin kuninkaille.
Juulia nautti paljon kaikesta ajanvietosta, mihin muilla säädyillä ei ollut eikä tullut olemaan varaa. Pianonsoitto oli yksi tälläinen ajanviettotapa. Pianon Juulia peri pianon äidiltään, joka taas peri sen omalta äidiltään. Näin se piano vain liikkui suvussa, sukupolvelta toiselle.
Annikki ei tullut toimeettomaksi kuninkaanlinnassa, vaan töitä olikin vaikka muille jakaa. Ruuanlaitto oli tärkeä työ Annikkille, kuningas nimittäin tahtoi useasti päivässä nauttia herkullisista aterioista. Annikkista olisi ollut mukavaa, jos linnassa olisi toinenkin palvelija. Työt vähenesivät edes hieman.
Kustaa Hopealevä oli hyvin kiinnostunut kuninkaanlinnasta. Kiinnostus oli alkanut jo lapsesta, ja kun Kaarle oli nyt onnistunut tapaamaan kuninkaan kylillä, pystyi hän tulemaan huoletta kylään. "Tervetuloa. Toivottavasti nautit olostasi vierailun ajan" tervehti Johannes ystäväänsä.
"Vihdoinkin pääsen syömään ja sen jälkeen työt jatkuvat" ajatteli Annikki tuodessaan ruokaa pöytään. Viime hetkillä hän oli joutunut vieraiden saapumisen takia joutunut tekemään enemmän ruokaa, ja siitä oli ollut hänelle paljon vaivaa.
Annikki piti myös kovasti haaveilusta linnan puuportailla.
Kreivitär Isabella oli kiinnostunut eri maiden ruokakulttureista. Hänestä oman maan ruokakulttuuri oli hyvin tylsä, mutta kuningaanlinnassa hän sai syödäkseen ulkomaalaista ruokaa.
Annikki söi keittiössä. Kukaan ei ollut kieltänyt hänen syövän ruokapöydässä muiden kanssa, mutta naisen mielestä olisi tuppautumista vain mennä pöytään. Ja olisihan se hieman noloa, jos kuningas hätisteli hänet pois.
Kun kaikki olivat syöneet, joutui Annikki taas raatamaan. Tällä kertaa hän siivosi muiden astiat pois. "Uskaltaisinkohan ehdottaa toista palvelijaa kuninkaalle" mietti Annikki väsyneenä päivän töistä.
Johannes oli hävinnyt jälleen kerran vedonlyönnissä ison summan rahaa, ja nyt hän vaati enemmän veroa jotta saisi tarpeeksi ison summan rahaa takaisin. Juulia huomaisi pian että kuningas oli taas aloittanut uhkapelin...
Annikki nukkui alakerrassa palvelijoiden makuukamarissa. Tai palvelijan, eihän kuningas suostunut palkkaamaan toista palvelijaa. Huomisesta tulisi takuulla yhtä rankka päivä, kuin tästäkin.
Yön pimeydessä jostain loikki vaalea jänis. Se katseli hetken ympärilleen. "Kyllä, tämän on pakko olla Johanneksenlinna" hän mietti. Kuningaslinnaa kutsuttiin Johanneksenlinnaksi.
Kani alkoi loikkimaan pitkin linnan pimeitä käytäviä. Sillä oli selvästi jotain tehtävää linnassa, mutta mitä?
Se salakuljetti linnaan outoja munia. Aivan kuin kananmunia, mutta värikkäimpiä.
Aamulla harmaa koira liikuskeli Johanneksenlinnan lähettyvillä. Se haukahti hiljaa. Haukahdus osoitti aamun sarastavan.
Aamu tarkoitti Annikin töiden alkamista. Hän kokkasi oikein herkullisen aterian, jonka resepti oli peräisin ulkomailta. Annikin sisaret olivat tuoneet ranskalaisesta hovista tuliaisena hienoja reseptejä.
Annikki söi tällä kertaa yläkerran luokkahuoneessa. "En kehtaa mennä kuninkaiden seuraan, jos he eivät pidäkkään ruuasta" Annikki hermoili.
Annikki oli nähnyt viulun, ja kuullut kun Johannes oli soittanut sitä. Sävelmä oli ollut niin kaunis ja surullinen, että kyynel oli valunut Annikin poskelle. Hän tunsi haluavansa itse soittaa sävelmää, mutta ilman nuotteja se ei onnistuisi. Ja tuskin hän edes saisi lupaa...
Juulia oli jo vähän aikaa kärsinyt pienistä huimauskohtauksista. Eräänä päivänä sellainen tuli taas, ja hän lähti juoksemaan vessaan.
Juulia oksensi pönttöön monta kertaa. "Olenkohan minä raskaana?" hän mietti tuskaisena. Jos oli, niin ei odotusaika mitään maailman mukavinta aikaa ollut.
Juulia päätti ottaa yhteyden siskoihinsa, jotka tiesivät paljon raskaudesta. He kertoivat että odotusaikana tuli huimauskohtauksia paljon.
Annikki uskaltautui silloin tällöin soittamaan viulua hiljalleen. Hän ajatteli, ettei voisi luoda jostain syystä kaunista musiikkia. Jokin ei tuntunut menevän oikein, ja Annikki mietti päänsä puhki mikä se voisi olla.
"Minun taitoni vai säätyni..."
Juulian toinen ongelma oli se, että hänellä alkoi olla selkä ja niskakipuja. "Johtuukohan tämäkin raskaudesta?" mietti hän eräänä aamuna, kun niskakivut alkoivat taas.
Annikki yritti etsiä inspiraatiota musiikkinsa maisemasta, joka avautui luokkahuoneen ikkunasta. Sekään ei auttanut, vaikka Annikki tutkaili maisemaa vaikka kuinka kauan. Aika epätoivoiseksi tämä alkoi jo käydä. Ehkä Annikki ei vain osannut tehdä musiikkia.
"Kyllä minä osaan. Harjoittelu tekee mestarin" vakuutti Annikki itselleen ja nappasi viulun taas käteensä. Vieläkään mitään hienoa ei syntynyt, ei ainakaan niin hienoa kuin kuninkaan upea sävel."
Johannes ei tiennyt, miten kertoa taas uudesta häviöstä vedonlyönnissä vaimolleen. Jos tätä menoa jatkuisi, olisivat he pian talonpoikien tasolla....
"Juulia ei kestäisi sitä. Minun pitää korottaa veroja!"
Annikki oli kuullut kuninkaan murehdinnan, muttei halunnut hankkiutua hankaluuksiin kertomalla kuningattarelle. Hän mietti pitkään päättäen lopulta että Juulia oli onnellinen tietämättömänä.
Ja Juulia oli lepäämässä, ja autuaan tietämätön siitä, että hänen miehensä oli taas aloittanut uhkapelit. "Päätä särkee..." voihki Juulia. Ja sitä tosiaan särki.
Annikki oli saanut kuunella kauan kuninkaan tunteiden vuodatusta, ja ruoka oli sen jälkeen poikaa. "Jossain minäkin sentään onnistun" ihasteli hän kokkamaansa ateriaa.
Juulialle maistui ruoka huimaskohtausten jälkeen. "Onnistuit taas täydellisesti Annikki" hän kehaisi. "Olen samaa mieltä" Johannes sanoi ja katseli Annikkia hieman ahnaasti.
Annikki meni ruuan jälkeen katselemaan auringonlaskua linnan portaille. Oli outoa ajatella että hän saattaisi kuninkaan takia menettää työpaikkansa! Jos vain lakimiehet saisivat tietää kuninkaan ongelmista, kuningaspari häädettäisiin linnasta.
"Se olisi työni loppu" Annikki murehti.
Juulia etsi sopivaa pukua, joka yllään voisi lähteä miehensä kanssa kylälle. Johannes halusi näyttää miten hyvin pellolla menivät työt. Juulia taas ei halunnut näyttää olevansa raskaana. Saattaisivat luulla hänen lihonneen.
Johannes ei vain voinut pelihimolleen mitään. Tuntui kun se hallitsisi häntä aina. Taas kerran Johannes löi vetoa muiden aatelisten kanssa. Surullista, ettei hän pääse tästä eroon.
Pian luokkahuone tyhjeni aatelisista. Johannes oli täysin varma että tällä kertaa voittaisi vedon. Tosin olihan hän aina aiemminkin ollut varma...
Jottei Juulia epäilisi mitään, päätti Johannes hiukan ilahduttaa häntä. "Voi sinua" kikatti Juulia saadessaan kunnon tulisen suudelman Johannekselta.
"Ansaitset vaimonani vain parasta" hymyili Johannes.
Todiste Juulian raskaudesta saapui. "Voi, kunpa se olisi perijä!" hihkaisi Juulia pirteästi. Sekä hän että Johannes toivoivat poikaa, joka perisi linnan.
Annikki oli kutonut Juulialle upean pyjaman. Siinä kelpasi mennä nukkumaan. "Tämä on aivan ihana, olet myös upea ompelijatar!" hymyili Juulia.
Annikkilla oli syynsä saada Juulia nukkumaan. Hän oli tajunnut, että halusi soittaa vaan sävelmää, joka oli saanut hänet alunperin kiinnostumaan musiikista. Se oli kuningaan muutama kuukausi sitten soittama kappale. Hänen oli pakko löytää nuotit!
Parin minuutin etsinnän jälkeen hän sai vanhan nuottikirjan käsiinsä. Hän puhdisti pölyt sen päältä, ja meni kirjaston lukusaliin selailemaan sitä.
Pian hän löysi oikean nuotin. "Tämän sen on oltava" hän kuiskasi. Hän pystyi hahmottamaan mielessään, miltä musiikki kuului. Se oli ihana tunne, tunsi itsensä niin hyväksi jossain...
"Etkö haluaisi lähteä taas joku päivä lähteä kylälle markkinoille?" tiedusteli Annikki kuninkaalta. "Voisihan se olla ihan mukavaa.. Ja en olekkaan käynyt niillä vähään aikaan" Johannes hymyili.
Annikki odotti kuninkaan lähtöä malttamattomana, jotta pääsisi kokeilemaan nuottien soittoa. Hän koitti ajan kuluksi tehdä töitä, muttei voinut ajatella muuta kuin nuotteja ja niiden soittoa.
Hän koitti myös rentotua, mikä oli myös hyvin vaikeaa.
"Pakko mennä nukkumaan" hän päätti. Toivottavasti hän saisi unta, sillä niin hän saisi muuta ajateltavaa kuin nuotit. Onneksi kuningas lähtisi parin tunnin sisällä...
Annikki vaipui rauhalliseen uneen...
Vähän ajan kulttua Johannes nousi tyytyväisenä hevoskärryihin. "Kenties joku viisas lyö vetoa kanssani" hän hymyili. Markkinoilla törmäsi usein rikkaisiin aatelismiehiin.
Annikki ryntäsi edes vaihtamatta vaatteita soittamaan viulua heti kun oli kuullut hevosen hirnuntaa merkiksi kuninkaan lähdöstä. Hän muisti nuotit nyt ulkoa, ja soitto kuulosti ihanalta. Annikkile tuli kyynel silmään. Hän rakasta musiikkia!
Johannes kuitenkin tuli hyvin nopeasti markkinoilta. Avoimesta ikkunasta hän kuuli tutun sävelmän.
"Eikö tuo helkutin sävel voi jättää minua rauhaan!" hän suuttui. "Vihaan sitä!"
Soiko tuttu sävel vain Johanneksen omassa päässä?
Sävel voimistui Johanneksen sisälle mennessä. "Joku soittaa sitä!" hän kauhistui. Sävel toi edellisen elämän muistot tuoreina Johanneksen mieleen.
Sävel kuitenkin hiljeni pian. Kuningas meni syömään ruokaa, joka oli jäänyt pöydälle vähän aikaa sitten. "Minun pitää unohtaa se sävel..."
Juulia paisui ja paisui. Perijä antoi joka päivä ymmärtää olevansa tulossa pian.
"Annikki, olet paras palvelijatar kautta aikojen..." flirttaili Johannes taas eräänä päivänä Annikkille. Annikki työnsi Johannesta hiukan kauemmas inhoten. Eihän käynyt päinsä, että kuningas noin käy flirttailemaan alemmasta säädystä olevalle...
Johannes yritti suudella Annikin kättä. "Lopeta jo. Sinulla on vaimo ja kohta lapsi!" Annikki kivahti. Tälläiseen hän ei ollut ollenkaan tottunut. Hänen ainoa rakkauten kohteensa oli musiikki ja sen teko.
"Minulla on kohta lapsi. Siinä olet oikeassa. Mutta vaimoa minulla ei ole. Ei kunnollista sellaista. Juulia ei hyväksy minua sellaisena millainen nyt vain olen" selitti Johannes katsellen samalla tykkiään. "Sinä olet sen sijaan kaunis ja hyväksyt minut juuri tälläisenä..."
Annikki istahti heikkona sohvalle. "Minäkö kaunis? Kukaan ei ole koskaan edes vihjannut noin! En voi rakastaa sinua, olet liian korkea säädyltäsi..." Annikki selitti katsellen kattoon sohvalta. "Sääty ei saa olla rakkauden este" Johannes vastasi.
Juulia heräili sillä aikaa. Oli niin mielyttävää nukkua Annikkin kutomassa asussa, että hän alkoi pitämään nukkumisesta yhä enemmän ja enemmän.
Juulia hipsi hiljaa alakertaan. Annikkia ja Johannesta ei näkynyt, mutta hänellä oli nälkä. Niinpä Juulia ajatteli koittaa ruuanlaittotaitojaan.
"Jos tämä luonnistuu Annikkilta, niin miksei minultakin?" hän rohkaisi itseään.
Annikki haistoi savua avonaistesta ikkunasta ulkoa, ja ryntäsi sisään valmiina pelastamaan Juulian. Mutta savu nousikin liedestä. "Et suinkaan kokeillut omia kokkaustaitojasi?" kauhisteli Annikki.
"Kokeilein kyllä..." huokaisi Juulia. Hänen olisi heti pitänyt tajuta jättää kokkaus osaaville.
"Sytytän tulen" Annikki sanoi. Linnat olivat hyvin kylmiä, joten takka oli välttämätön jos halusi selvitä hengissä kylmässä linnassa. Vaatteiden piti olla myös hyvin lämpimiä, jos tahtoi asua linnassa.
Hetken kulttua Annikki sai jo täyttää ruuminsa ihanalla lämmöllä.
Myöhemmin Annikki mietti viulua, mihin hän ei ollut saanut koskea pitkään aikaan. Kuningas kun pysyi visusti linnassa tähän aikaan vuodesta, kun alkoi olla kylmää ja ikävää ulkona.
Siivoamiseen oli helppo upottaa ajatuksensa. Helpostippa siihen saikin upotettua, kun likaa löytyi näin paljon. Annikki nyppi pölyä maasta tylsistyneenä.
Johannes kutsui Annikkin ullakolle, jossa alkoi taas vuodattaa rakkauttaan tätä kohtaan.
"Etkö jo ymmärrä, että suhteemme olisi heti tuhoon tuomittu?!" Annikki kivahti pelästyneenä kuninkaan innokuudesta, kuten kuka tahansa olisi ollut.
Annikki läpsäisi Johannesta poskelle sanojensa vakuudeksi, mutta katui heti tekoaan. Johannes kuitenkaan ei tehnyt mitään. Hän vain lähti pois järkyttyneenä.
"Palvelija löi minua. Olenko minä aivan sairas? Tämä ei enää voi jatkua näin" huokaisi Johannes. Hän oli tosiaan vajonnut jo hyvin alas. Kunnon kuningas ei ollut tälläinen. Hän päätti muuttua.
Juulia oli tuskissaan alakerrassa. Hän ei saanut ensiapua synnytykseen, joka oli hyvin vakavaa. Annikki ja Johannes olivat kolmannen kerroksen ullakolla ja Juulia alimassa kerroksessa. Matka oli pitkä.
Juulia pelkäsi kuolevansa, kukaan ei kuullut hänen tuskanhuutojaan. Mutta juuri sillä hetkellä kipu alkoi hellittää, ja lopulta häntä ei sattunut yhtään.
"Tätätkö kuolema sittenkin on?" hän ajatteli.
Annikki ehti juuri ja juuri auttamaan Juuliaa, ja synnytys sujui hyvin. Se tosin vei Juulian kaikki voimat, joten Annikkin piti nopeasti napata vauva, ennenkuin Juulia kaatui voimattomana maahan.
Herättyään Juulia pääsi ihastelemaan lastaan. Hänellä oli pieni prinsessa, Erika Kanervalehto. Juulia ei ollut yhtään pettynyt siitä, ettei perijää ollut tullut. Toiselle lapselle oli vielä aikaa, ensin Erika saisi kasvaa.
Erikakin oli väsynyt, joten hän halusi mennä nukkumaan.
Eipä aikaakaan, kun Erikassa alettiin huomata kasvamisen merkkejä. Erikan tukka oli kasvanut pienessä ajassa hyvin paljon, eikä hän enää mahtunut pieneen nahkakääröön. Hän sai hienon punaisen mekon.
Erika oli utelias ja iloinen pikkutyttö. Häntä kiinnostivat kovasti pohjoisen käytävän suuret kiviportaat, joita hän ei pystynyt kiivetä. Eihän tyttö osannut vielä edes kävelläkkään.
Annikkia häiritsi se kovasti, joten hän otti Erikan ilomielin oppiinsa. Erika oli jo ehtinyt haaveilla kävelytaidon oppimisesta, mutta se olikin hänestä hyvin, hyvin tylsää.
Annikki huokaisi hiljaa. Erika oli aivan mahdoton. Tyttö oli nopea ryömimään, ja ehti aina karata omille asioilleen ennenkuin Annikki pääsi edes asian ytimeen.
Parin päivän opiskelun jälkeen Erika kuitenkin osasi kävellä ominavuin. Annikki oli hyvin tyytyväinen itseensä. "Varmasti se johtuu opetuksen tasosta" hän hymyili itsekseen tyytyväisenä.
Erika hyödynsi heti kävelytaitoaan välittömästi. Tyttö oli ovela, ja tiesi voivansa varastaa ruokaa uusien taitojensa ansiosta.
"Annikki, saamme linnaan liinavaraston hoitajan" kertoi Juulia eräänä aamuna. Annikki hymyili. Nyt hänen ei enää tarvitsisi hoitaa kuningattaren kangasvarastoja, joku muu kantaisi sen taakan. Annikilla oli niin paljon tehtävää muutenkin.
Erika oli oikein sievä pikkuprinsessa.
Annikki ei ollut edes puhunut Johannekselle aikoihin, ja hän huomasi sen vaikuttavan. Hän huomasi usein miettivänsä, miltä tuntuisi suudella Johannesta tai halailla hänen kanssaan.
"Herranjestas, rakastan sitä miestä" kauhistui Annikki. Se oli samaan aikaan kamala ja ihana tunne. Mutta enimmäkseen ihana. Upea tunne.
Kommentit olisivat ihania :) Jokainen joka luki voisi jättää kommentin, edes ihan pienen...
